Molweni,

Mä en tiedä, miten mä voin taas tiivistää viikon tapahtumat yhteen blogimerkintään. Pitää nyt kuitenkin yrittää. pahoittelen tämän merkinnän pitutta, mutta on pakko kirjoittaa ylös nämä tapahtumat. Ja ettei edellisistä merkinnöistäni jäisi liian ideaalinen kuva, haluaisin muistuttaa, että kirjoitan blogia vain hyvinä päivinä. Ennen pistareita tai läksyjä lukiessa afrikkalainen minäni lähtee lomalle ja palaa vasta kun hommat on tehty. Mutta kyllä mä vähemmän stressaan kuin kotona.

Viime maanantaina alkoi viinikurssi, joka kestää nyt kaksi viikkoa: neljä luentoa, koko lauantai "käytännän harjoittelua" viinitiloilla ja tentti. Kaksi luentoa jo oli ja voi apua. Yhtäkkiä viininmaistelu ei ole enää helppoa nähnytkään! Maistellaan myös viinejä joka luennolla (sylkykupin kanssa olisi tarkoitus) ja apua. Pitäisi maistaa niin kaikkea kahjoa: kahvi, omena (mutta minkälainen omena?!), eksoottiset hedelmät, palanut kumi… Mä maistan hyvällä tuurilla hunajan, happoisuuden ja että onko punaviinissä tanniinia. Toivottavasti kehityn edes vähän pidemmälle. Onneksi tentti on vaan kirjallinen! Mutta kurssin jälkeen mulla on kaksi opintopistettä sekä todistus, jolla voisin jatkaa "viiniopintoja" missäpäin vaan maailmaa. Kurssin kannalta Stellenbosch on erittäin kiinnostava paikka asua, koska se on Etelä-Afrikan toisiksi vanhin kaupunki kapkaupungin jälkeen ja perustettu nimenomaan viinin takia. Stellenbosch on saanut nimensä Simon van der Stelin mukaan, joka keksi, että viini voisi menestyä paremmin vähän syvemmällä sisämaassa, ei heti kapkaupungin hiekkarannalla. Lisäksi mulla on kielitieteen luennot Arts buildingissä, jonka viereisen rakennuksen puutarhassa on kehitetty pinotage-rypäle kahdesta muusta lajikkeesta! Jos siis haluatte jotain todella etelä-afrikkalaista, ostakaa pinotagea, joka on tuotettu täällä! Aika mageeta.

Mua vaan niin häiritsee, kun viinikurssinkin ilmoittautumislomakkeessa kysyttiin, nimi, osoite, puhelinnumero ja race. Ihan vaan tiedoksi nyt sitten, että mun race on white, European student! Näin suomalaisen näkökulmasta sillä ei luulis olevan niin väliä, minkä värinen jäbä siellä kurssilla istuu viinejä opettelemassa! Mutta täällä se on edelleen yksi osa perustietoja heti osoitteen ja puhelinnumeron jälkeen. vaikea kai rotuerottelusta on kokonaan luopua maassa, jossa kymmeniä vuosia rotuerottelu oli laillista ja määräsi oikeastaan kaiken ihmisten elämässä. On vaan niin risovaa, että koska olen white, European student saan automaattisesti opettajan statuksen ja voin mennä juuri vaikka Kayamandiin selittämään lapsille ihan mitä vaan soopaa. Ihan oikeasti, ne penskat osaa englantia paremmin kuin minä ja matikkaa olen opiskellut n. 10 vuotta sitten.

Mutta joo, koska ollaan urpoja kansainvälisiä opiskelijoita, meno on välillä sen mukaista. Viime maanantai-iltana oli date auction, jossa huutokaupattiin deittiseuraa. Rahat hyväntekeväisyyteen. Lähdettiin sinne suurella huvituksella katsomaan, että ketkä urpot tähänkin osallistuu, kunnes tajuttiin, että ranskalainen kaverimme chris oli yksi kaupattavista! Se ei kai ollut ihan tajunnut, mikä on homman nimi (englanti ei ole paras mahdollinen), ja oli ihan paniikissa. Asiaa ei yhtään auttanut, että chris kaupattiin alkuillasta, jolloin kaikki oli vielä jäykkiä eikä kukaan tarjonnut mitään. Yritin vaan patistaa ympärilläni olevia sinkkutyttöjä tekemään jotain, mutta ne ei halunneet antaa chrisille väärää vaikutelmaa omasta kiinnostuksestaan. Ihan ymmärrettävää toki, mutta ei munkaan tarjous paljon olisi pelastanut, kun en ole kuuma sinkkutyttö. Se olisi varmaan vaan pahentanut tilannetta. Chrisin osti sitten joku mies vitsinä. Puoli tuntia Chris näytti aika masentuneelta, mutta kyllä se sitten piristyi ja osti itselleen jopa treffit yhden amerikkaisen tytön kanssa. Mutta enpä muista milloin olisin kokenut vastaavaa myötähäpeää, kuin tona iltana! Mutta ihan hauska tapahtuva, jos sitä ei ottanut liian vakavasti tai henkilökohtaisesti. ja eipä taida Chris enää elätellä suuria haaveita sigridin suhteen, joka ei siis todellakaan tarjonnut mitään chrisin ollessa kaupan. Voi elämä, stupid international students.

Muuten viikko meni pistareihin lukiessa ja ihan perus meiningillä. Perjantaina osallistuin kuitenkin township-kierrokselle, jolle itse asiassa denver alun perin ilmoitti myös mut, mutta sitten se ei itse päässyt tulemaan. Olen nyt erittäin kiitollinen, että Denver ilmoitti mut! en olisi varmaan itse hoksannut. Kaiken lisäksi koko retki maksoi euron, joka oli ihan naurettavaa. Se oli ehkä paras retki täällä tähän mennessä. ja en ollutkaan yksin tuntemattomassa seurassa, sillä mm. norjalaiset Berit ja Jon oli sielä myös. Ylipäätään koko asetelma oli erittäin kiinnostava: retkelle otettiin kymmenen kansainvälistä opiskelijaa ja kymmenen paikallista (valkoisia totta kai). Asetelma on niin kiinnostava, koska olemme täysin samassa tilanteessa. townshipissä me olemme kaikki yhtä turisteja. Sigrid on sosiologian kurssilla, jossa opettaja oli kysynyt, kuinka moni on käynyt Kayamandissa (joka on siis n. 5 minuutin ajomatkan ja 15min. kävelymatkan päässä Stellenboschin keskustasta). Melkein kukaan ei ollut käynyt. Valkoisilla tässä maassa on mielestäni häkellyttävä kyky elää meidäntyylistä "länsimaalaista" elämää ja sulkea silmänsä siltä, miten loput 90% väestöstä elää. Juttelin paljon alun perin namibiasta olevan tytön kanssa kierroksen aikana, ja hän korosti, että pariskuntia edelleen muodostuu vaan lähinnä roturyhmän sisällä. Tyypillisempi on tilanne, jossa valkoinen ulkomaalainen muodostaa perheen mustan paikallisen kanssa, mutta paikalliset ei juuri edelleenkään sekoitu. Tyttö kuitenkin sanoi, että voisi periaatteessa kuvitella olevansa tummaihoisen pojan kanssa.

Meillä oli erinomainen opas townshipissa, joka korosti, että tarvitaan vaan aikaa. Mustat, värilliset ja valkoiset ovat asuneet erillään niin pitkään, että heidän kulttuurinsa ovat täysin erilaiset.Värillisten ja mustien townshippien välissäkin saattoi olla vaan autotie, mutta "henkisesti tietä ei koskaan ylitetty". Opas naureskeli omalle pikkuveljelleen, joka nyt vaan tahtoo hengata värillisten kanssa. "etkö sä halua kivaa mustaa tyttöystävää?" oppaalla oli tapana kysyä, mutta pikkuveli oli ihan ok värillisten kavereidensa kanssa. Aikanaan apartheid piti huolen, että kaikki pysyivät omiensa joukossa. Omasta townshipistä poistuessä piti näyttää passia, johon sai leiman mennessä ja tullessa. Oli tärkeää, että kaikki palasivat sinne minne kuuluivatkin. "Tarvitaan vaan aikaa, mutta kyllä loppujen lopuksi suklaa sopii hyvin yhteen karamellin kanssa, jopa myös vaniljan kanssa!"

Mutta township-kierroksesta siis. Kohteena oli kaikista vanhin township Langa sekä toinen vieressä sijaitseva Gugulethu. Ja Langa on pieni township, asukkaita oli muistaakseni n. 50 000. Pieni township.=) Isoissa, esim. viereisessä Khaylitshassa, on puoli miljoonaa. Langa on rakennettu vanhan tehtaan juureen, jonka rumat teollisuustornit ovat tärkeä maamerkki Langan asukkaiden elämässä. Toisaalta se ristiriita, etteivät asukkaat ikinä saaneet itse päättää, missä asuvat. kuka nyt haluaisi asua vanhan tehtaan juuressa. Mutta toisaalta he ovat koko ikänsä sanoneet "hei tiedätkö ne rumat tornit? Siellä minä asun". Ja xhosa-kultturiin kuluu tapa, jolloin pojat tietyn ikäisenä viettää viikkoja erossa perheestään viidakossa tai vuorilla, ja kun he palaavat, heitä kohdellaan miehinä, ei enää lapsina. Tämä perinne on kuitenkin haastavampi toteuttaa urbaaneissa olosuhteissa. Langan pojat, kuten oppaamme, ovat käyneet tämän riitin läpi Langan viereisellä nurmikentällä. Opas sanoi, että onhan se ironista, kun olisi tarkoitus olla viidakossa, mutta koko ajan näkee Langan teollisuustornit. Myös kristinusko ja perinteiset heimokulttuurit yhdistyvät townshipissa: "viidakkoon lähteneet" pojat saattavat tulla sunnuntaiaamuisin nurmikentän viereiseen kirkkoon.

Mukana oli myös toinen epävirallinen opas, joka oli xhosa-nainen. Hän ei kuitenkaan halunnut kertoa paljon vastaavasta naisten aikuistumis-seremoniasta. Tarkoitus on kuitenkin viettää aikaa perheen naisten kanssa. isoäitien, tätien jne. Miesopas ei paljon siitä osannut kertoa, koska on mies, mutta hän vihjasi, että on kuullut, että tähän naisten perinteeseen sisältyy myös jonkinlaista seksuaalivalistusta. Sen sijaan xhosa-tyttö kertoi, kuinka tärkeä taikausko on edelleen xhosien elämässä. Kaikki vähitenkin taikauskoiset jättävät vastasyntyneen kynnykselle (oven sisäpuolelle onneksi), jotta jo kuolleet esi-isät saavat tutustua uuteen tulokkaaseen. kuoleman jälkeen perheen jäsenet kohtaavat taas, joten on tärkeää, että jo kuolleet sukulaiset tietävät, että perheeseen on tullut uusi tulokas.

Muuten kierros oli todella huikea, ja päästiin jopa sisään yhteen taloon. Se ei ollut pahimmanlainen hökkeli vaan lähempänä kerrostaloa, mutta silti huoneessa, jossa minäkin kävin, nukkuu 16 ihmistä, sänkyjä oli kolme. neliöitä ehkä kymmenen. Onneksi osa nukkujista on lapsia. Lisäksi oppaan "iloinen yllätys" meille oli, että päästiin maistamaan paikallista herkkua, osia lampaan päästä dipattuna suolaan! siellä niitä päitä vaan lojui joka paikassa ja naiset kypsensi ne jotenkin kuumalla metallijutulla tulen ääressä. hirveä savu siitä lähti. ja mun lampaankielenpala oli ehkä yököttävintä ikinä. Esitin, että löysin jotain maasta, ja heitin niiden suurimman herkun ruohikkoon. Kiittämätön valkonaama.=) Opas oli ihan onnessaan ja söi vaikka kuinka monta palaa.

Lisäksi kävimme kahdella tärkeällä monumentilla. Ensimmäinen "gugulethu seven" on muistomerkki kolmelle apartheidin vastaiselle aktivistille, jotka tapettiin raa´asti n. kahdessa minuutissa, koska heillä oli tapaaminen. toinen muistomerkki oli Amy Biehlin muistomerkki, joka tuntui musta erittäin koskettavalta. Amy oli amerikkalainen opiskelija, joka tuli afrikkaan opiskeleen ja jäi. Oli vuosi 1993, vuosi ennen ensimmäsiä demokraattisia vaaleja, ja Amy oli asunut täällä kolme vuotta. Hän asui Gugulethussa, koska halusi auttaa ihmisiä, ja saattoi eräänä iltana kaverinsa kotiin. Amy oli tuttu townshipissa, mutta tänä iltana neljä miestä näkivät tässä valkoisessa tytössä kaiken, mitä vastaan he taistelivat. He puukottivat Amyn kuoliaaksi. Tästä nousi hirveä haloo, kuinka mustat ovat niin vaarallisia ja heille ei pitäisi sittenkään antaa oikeutta äänestää. Amyn vanhemmat lensivät Amerikasta Afrikkaan ja halusivat tietää, mitä on tapahtunut. isä palasi takaisin, mutta Amyn äiti jäi. etelä-afrikkalaiset edelleen ylistävät sitä tosiasiaa, että he ovat pystyneet antamaan anteeksi ja tuona aikana ei koskaan syntynyt sisällissotaa. Amyn äiti edustaa yhtä sankareista. Hän perusti yhdistyksen jatkamaan tyttärensä työtä ja vielä tänä päiväkin kaksi Amyn puukottajaa on töissä tuossa yhdistyksessä.

Ja township tour päättyi paikalliseen ravintolaan, jossa joimme olutta ja saimme ruuaksi kolme isoa kulhollista lihaa. Sitä sitten käsin revimme suuhumme ja oli erinomaista. varsin alkukantaista. Mutta oli ehkä parhaita lihoja, joita minä olen syönyt. Matkalla kotiin yritimme beritin ja Jonin kanssa kysyä kuljettajalta, että luuleeko hän, että voisimme mennä sinne ravintolaan pienellä porukalla omalla autolla. Kuljettaja sanoi ei. Valkoisilla ei valitettavasti ole asiaa townshippiin ilman paikallista opasta, koska ei voi tietää, mitä tapahtuu. Kai siihen on sitten valitettavasti uskominen. Siksi otimmekin aika riskin eilen, sunnuntaina, mutta kerron siitä kohta.

Haluan nyt kuitenkin vielä kirjoittaa Sigridin perjantaipäivästä sillä aikaa kun minä olin township kierroksella. Tästä tulee nyt kyllä kilometrien mittainen viesti, mutta mun on pakko kirjoittaa nämä ylös edes itseni tähden. Sigridin sosiologian kurssin pienryhmä yrittää auttaa Kayamandin naisia aloittamaan oman bisneksen. Niin kuin antamaan neuvoja, jotta he itse voisivat luoda itselleen työpaikan. Tämä kuitenkin jotenkin valaisee koko vapaaehtoistoiminnan vaikeutta ja järjettömyyttä. Suuri osa vapaaehtoistoiminnasta onkin suunnattu lapsiin, koska aikuisten ajattelua on liian myöhäistä muuttaa. Sigrid koki koko tämän tapaamisen noiden kolmikymppisten Kayamandin naisten kanssa todella turhauttavaksi, mutta kun se illalla kertoi mulle, se pystyä viimein nauramaan. Älkää vaan ikinä kuvitelko, että maailman pelastaminen on helppoa!=)

Ensinnäkään suurin osa näistä naisista ei olleet puhuneet englantia juuri ollenkaan, mikä on täällä todella harvinaista. Englanti on kuitenkin yhteinen kommunikaation kieli tässä maassa ja en itse ole tavannut ketään, joka ei olisi ollut kaksikielinen. Lisäksi ne ei tuntuneet edes tietävän, miksi se opiskelijaryhmä oli siellä. ihan kuin ne olisi ollut vaan kutsuttu kahville. noh, monilla naisista oli suoria vaatimuksia. Mä haluan saada eläkettä, yksi oli sanonut. Toinen oli sanonut, että hän haluaisi työpaikan, jossa voisi työskennellä kolme päivää viikossa. Sigridiä oli vähän ahdistanut, kun ei hän nyt mikään työnvälittäjä pysty olemaan. Myös muita vaatimuksia oli löytynyt, mutta oikein hahmotusta siitä, ettei tämä opiskelijaryhmä ollut tullut antamaan rahatuppoa käteen. Ylipäätään kaikenlainen suunnittelu tuntui vaikealta, ruoka-apu käytetään saman tien, eikä osata suunnitella sen riittämistä koko kuukauden ajaksi. Lisäksi townshipin ihmisen saattavat ostaa tuotteen esim. 50 randilla ja myydä samaan hintaan eteenpäin. Koko käsite voiton tekemisestä, joka on meille niin itsestään selvä, voi olla heille vaikea käsittää. tosin joku naisista oli sanonut jollekin opiskelijaryhmän jäsenelle, että hänellä on pieni vauva, mutta hän itse sairastaa aidsia. Hän tietää kuolevansa kahdessa vuodessa ja pelkää, mitä vauvalle sitten tapahtuu. Ehkä siinä tilanteessa ei suunnitella pitkäjänteistä bisnestä.

Yksi naisista halusi myydä vihanneksia. "No onko sinulla paikkaa jossa voisit kasvattaa vihanneksi?" Sigrid oli kysynyt. "No". Yksi nainen halusi pitää kanoja ja myydä niiden munia. "Onko sinulla paikkaa, jossa voisit pitää kanoja?" No. "Tiedätkö mistä voisit saada kanoja?" No. Kolmas nainen halusi myydä lihaa. Tietenkään hänelläkään ei ollut paikkaa, missä voisi kasvattaa eläimiä. "On mulla jääkaappi" nainen oli sanonut. Yksi opiskelijaryhmän jäsen oli ehdottanut, että ehkä naisten lapset osaisivat letittää hiuksia tai jotain ja voisivat tienata rahaa. Sigrid bisnesetiikan opiskelija oli pyöriskellyt tuolissaan. Sigrid sanoi, että hän varmaan itse oppi enemmän, kuin mitä pystyy auttamaan naisia. Hän oli yrittänyt aloittaa jonkinlaista smalltalkia jonkun kanssa ja sanonut "Kesä tuleekin kohta. tiedätkös, itävallassa, josta minä tulen, on nyt kesä ja talvi on tulossa. Se on siis täysin toisinpäin kuin täällä." nainen oli näyttänyt aika hölmistyneeltä eikä ollut oikein näyttänyt käsittävän. Lopulta se sanoi " Aah, so it is different in your community!"

Missähän on näiden naisten mailman rajat, pari kilometriä kaymandista joka suuntaan? Onkohan ne ikinä nähnyt esim. maailman karttaa?

Mutta joo. perjantai-iltana käytiin vielä katsomassa rugbyä Stellenboschin kentällä. En vieläkään tajua sääntöjä, mutta on se silti niin kahjoa katsottavaa. Sen jälkeen mentiin meidän kotialueen lähellä olevaan "the Dutch house" kimppakämppään kotibileisiin. Ei oltu kauaa, mutta musta häkellyttävää, että siellä oli kaksi portsaria sekä dj. Lauantaina oli vuorossa kunnon turistiretki. mentiin ensin isoon kasvitieteelliseen puutarhaan ja sitten kalastajakylään, jossa nähtiin paljon hylkeitä. maksettiin jopa, että saatiin kunnon turistikuva, jossa ratsastetaan hylkeellä. Lounaaksi söin lobsteria rantaravintolassa. Lopuksi mentiin strutsifarmille. nähtiin mm. strutsivauvoja! Retki oli todella mukava, ainoastaan mun edellisen päivän huikean township retken jälkeen kaikki perus turistitouhu tuntui vähän laimealta. tosin mikä vaan olisi tuntunut laimealta sen retken jälkeen. Mutta retki oli silti oikein hieno! illalla mentiin syömään, libanonilaiseen taas vaihteeksi, ja sen jälkeen lähdettiin sigridin kanssa vielä yhdelle drinkille. Se vähän venähti ja tultiinkin kotiin viideltä. sitä sattuu. Aamulla olin kuitenkin aika väsynyt, kun biggi koputti oveen ja sanoi, että on aika lähteä junalle.

Nyt viimein, kolmen ja puolen word-sivun jälkeen pääseen asiaan, joka on päälimmäisenä mielessäni. En tiedä, miten tämän sunnuntain saisi kuvattua niin, että te näkisitte asian oikeassa valossa. Oltiin silloin monta viikkoa sitten Kapkaupungissa siinä mama africa -nimisessä ravintolassa. Mäkin pari viinilasillista nauttineena aloin jutella bändille ja kutsuin biggin mukaan keskusteluun. Biggi tuli maininneeksi, että on soittanut pianoa, ja mies kysyi, jos hän haluaisi opettaa pianoa lapsille townshipissa. No seuravalla viikolla guguletussa sijaitsevan musiikkikoulun johtaja otti yhteyttä, ja sanoi miten paljon ne tarvitsisi opettajia sinne, koska niin monet lapset osaavat soittaa, mutta ilman nuotinlukutaitoa he eivät voi päästä eteenpäin. he tarvitsisivat jonkun opettemaan pianoa ja huilua, joten tässä kohtaa minä astun kuvaan. Siitä lähtien ollaan yritetty edes päästä käymään tuossa musiikkikoulussa, mutta aina jotain on tullut esteeksi.

Kyllä, ymmärrän tämän ironian. minä joka en edes omista ceedeitä. kaikki ne vuosien kiukuttelut, kun ei jaksa harjoitella soittoläksyjä. Ja kaikki ne vanhempien täysin haaskatut tuhannet ja tuhannet eurot tämän kiittämättömän länsimaisen penskan täysin hyödyttömään musiikkikoulutukseen. Todella, yritettiin biggin kanssa miettiä, montako nuottiavainta on olemassa, eikä edes oltu varmoja. noh, tämä taitaa yhdistää meikein kaikkia meitä hemmoteltuja länsimaisia ipanoita kansalaisuudesta riippumatta.Joka tapauksesssa haluttiin edes käydä koulussa, vaikka oltiin ihan varmoja, ettei meidän hyödyttömistä taidoista ole mitään apua.

Se on vaan tämä julmetun maa, jossa ei ole toimivaa julkista liikennettä! Ensin jouduttiin ottamaan taksi, että päästiin jonnekin kilometrien päässä olevalle juna-asemalle, josta piti mennä junan. stellenboschin ohi kulki juna liian myöhään. Noh, se juna oli sitten melkein tunnin myöhässä. Ja ostettiin tällä kertaa ensimmäisen luokan liput, mutta ei ehditty löytää ekaa luokkaa, ennen kun oli jo pakko hypätä junaan. en vaan käsitä miten se oli niin tyhjä sinä aamuna. Yksi musta yksinäinen mies, me ja isompi porukka, jotka katsoi meihin päin huolestuttavan pitkään ja sitten ne katsoi ulos ikkunoista ja kutsui lisää kavereita vaunuun. Kyllä vähemmästäkin alkaa mielikuvitus laukkaamaan, muta onneksi tällä kertaa turhaan ja kohta vaunu tulikin täyteen ihmisiä. En vaan tiedä mikä sillä junalla oli taas ongelmana, koska meillä meni koko matkassa kotoa kapkaupunkiin kolme tuntia. Se on ihan käsittämätöntä. meinattiin luovuttaa niin monta kertaa. Ja oltiin yhteydessä nyt musiikkikouluun amerikkalaisen tytön välityksellä, joka myös oli töissä siellä, ja sen ohjeet oli niin epämääräisiä. Kyllä todella epäilyttää, jos joku kehottaa vaan ottamaan minibustaksin kapkaupungista townshippiin. Jotkut kansainväliset opiskelijat sanoo, että jo pelkkä minibustaksin käyttäminen on sama kuin kuolema. Mä en ole samaa mieltä, mutta en mielelläni kokeilisi kulkuneuvoa ensimmäistä kertaa matkalla townshippiin toisen valkoisen tytön kanssa.

Kaiken sähläyksen ja syvän harkinnan "kuinka julmetun idioottimaista tää nyt on mennä itsekseen gugulethuun" ja "jos kuollaan, niin oli ainakin kiva tuntea" päätettiin, että kyllä me nyt mennään. Ei ehditä olla kauan, mutta amerikkalainen tyttö sanoi heittävänsä meidät autollaan takaisin kapkaupungin asemalle. Otettiin sitten ihan normaali taksi gugulethuun. Huvittavaa oli, että taksikin joutui ajamaan kieroreittiä, koska langan kaksi rumaa teollisuustornia, joista puhuin aikaisemmin, räjäytettiin! juuri kun olin kuullut perjantaina, miten tärkeä osa ne on ihmisten elämää. mutta ne oli jotenkin vaarallisia ja täytyi purkaa. mutta joo, joka tapauksessa. meillä oli mukava zimbabwelainen kuski, joka tosin ei meinannut löytää musiikkikoulun osoitetta. Se kysyi ihmisiltä, ja yksi ystävällinen nainen tuli lopulta jopa taksiin ja neuvoi meidät perille. En tiedä oliko se ylihuolehtivainen vai ei, mutta se tahtoi vielä saattaa meidät talon edestä taksista sisälle taloon. Viisi metriä.

Mutta se musiikkikoulu on aivan mahtava! ne on avanneet koulun vasta viime toukokuussa ja resursseja tarvitaan oikeastaan kaikkeen. koulussa on kaksi huonetta, keittiö ja vessa. Se on siis aivan liian pieni. Kaikki toivottivat meidät lämpimästi tervetulleiksi ja olivat niin iloisia, että me päästiin tulemaan. Niillä olivat perustaneet koulun amerikkalaisen play for change-järjestön tuella. Niillä oli hallitus, ja kaikki olivat hirmuisen ylpeitä titteleistään hallituksessa. Meneillään oli community day, joka oli tarkoitettu avoimien ovien päiväksi lapsille ja vanhemmille. Kuuntelimme puhetta, joka onneksi tiivistettiin xhosan jäkeen englanniksi: "Me ymmärrämme, että teille vanhemmille on tärkeää tietää, missä teidän lapsenne ovat. Erityisesti nyt, kun lapsikauppa on nyt World cupin aikana lisääntynyt" Sitten saimme kuulla hienoja esityksiä. Suuri osa lapsista oli harjoitellut vasta kaksi kuukautta ja siihen nähden taso oli huikea. Lisäksi näimme arfikkalaista tanssia ja laulua. ne lapset on niin lahjakkaita. valitettavasti mulla ei ole yhtä ainutta valokuvaa, koska ei uskallettu ottaa kameroita koko reissulle. ja sitä koulun pyörittäjät sanoivatkin, että heillä on niin paljon lahjakkuutta siellä, mutta suurin ongelma on, etteivät lapset osaa kirjoittaa ja lukea nuotteja. Jos he osaisivat kirjoittaa ylös omia sävellyksiään, he voisivat päästä eteenpäin. Me sanoimme, ettemme ole muusikoita, mutta olemme kyllä opiskelleet nuotinlukua. Kyllä me se osataan. Se olisi koululle riittäviin. ja heillä on yksi huilu, joten opettaja tarvittaisiin. meininkihän olisi tietysti aika eri kuin Euroopassa: ei kukaan voi ottaa huilua kotiin ja harjoitella. ja kaikin puolin meno on aika organisoimatonta. se on kuitenkin upeaa työtä, mitä ne tekee siellä!

Haluaisin niin palata Gugulethun musiikkikouluun, mutta pelkään ettei se ole niin helppoa. jos meillä nyt jo meni 4-5 tuntia päästä sinne, ei me mitenkään voida käydä siellä säännöllisesti. oikeastaan ainoa vaihtoehto on, että hankittaisiin auto, mutta sittenkään ei ole järkevää ajaa townshipin läpi, jos autossa on vaan kaksi valkoista tyttöä. toivon kuitenkin, että saadaan jotain aikaan, mutta voi hyvin olla, ettei koskaan enää päästä sinne asti. ne vaan tekee niin hienoa työtä! ja ne toivoo, että me löydettäisi niille joitain sponsoreita suomesta tai Saksasta. Ei kukaan siis sattumalta tietäisi musiikkiin liittyvää yhtiötä, joka haluaisi sponsoroida upeaa musiikkikoulua Etelä-Afrikan townshipissa???

Meidän ei tarvinnut kiirehtiä viimeiseen junaan, koska musiikkikoulun johtajan stellenboschissa asuva kaveri suostui ajamaan meidät kotiin. Musiikkikoulun johtaja david tuli mukaan autoon. Hän on 60-vuotias ja vastaa kaikin puolin mun käsitystä hyvästä ihmisestä. david puhui koko matkan meille Etelä-Afrikan historiasta ja sitä automatkaa en varmasti unohda koskaan. "Apartheid oli aivan kamalaa, te ette voi edes kuvitella sitä tytöt". David todella uskoi uuteen etelä-afrikkaan ja nyt viimein kuulin jonkun sanovan, että Etelä-afrikka on mennyt niin paljon eteenpäin. David oli ehkä elämänmyönteisin ihminen, jonka olen ikinä tavannut. Lähdimme Gugulethusta ja ympärillämme oli kamalimpia hökkeliasuntoja, joita vaan voi olla. jos olette nähneet kuvani kayamandista facebookisssa, niin pahempaa. Siitä me lähdemme ajamaan ja biggi sanoi, että alkaakin olla vähän kylmä. "Kyllä, mutta me olemme niin onnekkaita täällä Etelä-Afrikassa, koska monessa muussa maassa on paljon kylmempi. Eikä meillä ole pahoja luonnonkatastrofeja, maanjäristyksiä tai muita, kuten vaikka kiinassa. Me voimme olla todella onnekkaita" Ja ympärillä on kamalin mahdollinen slummi. Siinä on teille onnen salaisuus ihmiset!

Ja David kertoo, kuinka hän oli aktiivi ANC:ssä eli nelson mandelan puolueessa! "Hienoin kokemus, minkä tekin tytöt voisitte saada, olisi päästä kättelemään Nelson Mandelaa vielä kun hän elää". David oli itse päässyt kättelemään Nelson Mandelaa vuonna 1993, vuosi ennen Mandelan tuloa presidentiksi. Mandela oli tavannut kaikki puoluejohtajat ja kätellyt heitä kaikkia. David kertoi, että se hetki oli herättänyt niin paljon tunteita, että kyyneleet olivat vain valuneet pitkin hänen poskiaan, eikä hän ollut ollut ainoa. Mandela oli sanonut hänelle "Se on okei, minä ymmärrän". Hän ymmärsi tämän tunteellisuuden. "me kiitämme jumalaa, että hän antoi mandelalle sen viisauden johtaa meitä. mandela ei ole jumala, mutta hän oli hyvä johtaja. Mandela auttoi meitä antamaan anteeksi". David kertoi myös, kuinka puoluejohtajat olivat tienneet päivää aikaisemmin, että Nelson Mandela vapautetaan vankilasta. He olivat valvoneet koko yön ja liimannet julisteita pitkin katuja. Kun ihmiset heräsivät sunnuntaiaamuna, he näkivät julisteet kaikkialla ja tiesivät heti ilouutisen. David ei meinannut millään malttaa lopettaa, vaikka olimme jo perillä. lopulta kuljettaja vihjasi, että hänen täytyy hakea lapset. Toivottavasti näämme nämä ihmiset vielä uudestaan.

Pahoittelen tästä hehtaariviestistä!! Pärjäilkää!

Arvostele tämä blogimerkintä

Looking for inspiration for your next trip?

Read much more about Etelä-Afrikka on the KILROY travels website

Lue lisää